Jouni Karnasaari: “Keski-ikäinen mies, oletko vaarassa sairastua rasismiin?”

by , under Jouni Karnasaari

Jouni Karnasaari

Suomalainen keski-ikäistyvä mies joutuu monenlaisten pohdintojen ääreen kilometrien karttuessa matkamittariin. Kakkostyypin diabetekseen sairastumisen riski kasvaa, samoin sydän- ja verisuonitautien riski. Repsahdukset alkoholismiin muuttuvat yhä todennäköisimmiksi. Kaikkien edellämainittujen suhteen on olemassa tukiverkostoja, aikaisen havaitsemisen ohjeistuksia ja ennaltaehkäisevää toimintaa. Yhden kansansairauden osalta näin ei kuitenkaan ole.

Rasismi kansansairautena on lisääntymässä siinä määrin että voitanee puhua jo epidemiasta. Kuten diabeteksessa, rasismissakin ensimerkit ovat lähes huomaamattomat – alkuun esimerkiksi erilainen ulkonäkö aiheuttaa vain ihmetteleviä katseita, taudin pahetessa puheeseen tulee uusia elementtejä kuten “tuo on NIITÄ” tai “noita me täällä elätetään”. Akuuttivaiheesta krooniseen vaiheeseen siirtyminen voi tapahtua nopeasti mikäli ei reagoida ajoissa.

Itse olen ollut siinä onnellisessa asemassa, että olen toistaiseksi välttänyt edellämainituista sydän- ja verisuonitaudit, alkoholismin ja diabeteksen. Varmaankin kiitos hyvän valistuksen, koetan pitää vyötärölihavuuden kurissa, liikkua riittävästi ja syödä edes jotakuinkin terveellisesti.

Rasismiin sairastumiselta en sensijaan ole onnistunut välttymään. Kun näin jälkikäteen omaa sairaushistoriaansa tarkastelee, ensimmäiset selvät hälytysmerkit näkyivät 90-luvun alkupuolella. Tuolloin olin melko vastikään muuttanut Mikkeliin, samoihin aikoihin kun entisen hotelli Varsavuoren tiloihin oli avattu Somalipakolaisten vastaanottokeskus. Kuten allergian puhjetessa, minuun vaikuttivat massiivinen epäkohtien esille nostaminen ja yleistyksien hyöky ja aivan kuin varkain olin mukana keskusteluissa joissa aina vain kovemmin äänenpainoin rakennettiin raja-aitaa ihmisten välille. Vastustuskykyni petti ja sairastuin rasismiin.

Kuten vaikkapa sepelvaltimotaudissa, rasismissakaan pelkät ympäristötekijät eivät riitä laukaisemaan sairautta, oma vaikutuksensa on myös perintötekijöillä ja muilla sairastumisalttiutta lisäävillä tekijöillä. Yhtä kaikki, kerran rasismiin sairastunut ei voi enää palata ajassa takaisinpäin. Kuten alkoholisti, joka ensimmäisen kerran ymmärtää olevansa alkoholisti, myös rasisti aloittaa hitaan paranemisprosessin vasta tunnistaessaan ja tunnustaessaan sairautensa.

Oma paranemisprosessini on kestänyt nyt jo lähes kaksi vuosikymmentä ja edelleen rasismi tunkee ajoittain pintaan. Mutta kun tunnistan tuon puolen itsessäni enkä hyväksy sitä, uskon että sairaus ei enää saa minusta ja ajatuksistani yliotetta.

Omassa paranemisprosessissani erinomaisena tukena on ollut työpaikka joka on siedätyshoidoin kyennyt lannistamaan etenevän sairauden – erilaisuudelle altistaminen, moninäkökulmaisuuden lisääminen, luottamus ja hyväksyminen ovat niitä tekijöitä jotka ovat mahdollistaneet parantumisen. Olen tuskallisen tietoinen siitä, että läheskään kaikilla ei tällaista mahdollisuutta ole, mutta ehkäpä mahdollisuuksia tulee aikaa myöden? Niitä odotellessa oma luontaishoitoreseptini joka toimii takuuvarmasti – harjoita siedätyshoitoa mahdollisimman usein ja hakeudu tilanteisiin joissa altistut muullekin kuin huonepölylle.