Enrique Tessieri
Nuorena minulla oli etuoikeus ja mahdollisuus vierailla joka kesä Etelä-Savossa isovanhempieni luona Etelä-Kaliforniasta käsin. 1960-luvun Suomessa maahanmuuttajia oli niin vähän, että olin monelle kiinnostava kummajainen.
Yhdysvallat, ja pienemmässä mittakaavassa Argentiina, olivat avautuneet maahanmuuttajille jo 1800-luvulla. Vaikka maahanmuuttajien määrä onkin kasvanut Suomessakin erityisesti 1990-luvulta lähtien, oli Suomi ennen perinteisesti maa, josta ihmiset muuttivat muualle.
Suomalaiset luvut ovat hurjaa katsottavaa: pelkästään Pohjois-Amerikkaan ja Ruotsiin muutti 1860-1999 arvioilta 905 000 suomalaista. Sodan jälkeen Suomesta lähti 535 000 ihmistä Ruotsiin asumaan. Jotkut väestötieteilijät uskovat, että ilman muuttoaaltoja Suomen väkiluku olisi tänään seitsemän miljoonaa.
Siirtolaiset ovat olleet tärkeitä muun muassa talouskasvun luomisessa ja maan nousussa, mutta asia ei kuitenkaan ole yksiselitteinen. Rasismi ja syrjintä ovat olleet osa monen maan siirtolaisuuspolitiikkaa. Esimerkiksi kiinalaiset ja japanilaiset olivat ei-toivottuja siirtolaisia Yhdysvalloissa. Heidän muuttoliikkeensä Yhdysvaltoihin alkoi vasta vuoden 1965 jälkeen.
Sama koski myös mustaa väestöä. He saivat vasta 1960-luvulla valkoisten kanssa yhtyeenvertaiset kansalaisoikeudet lain edessä. Osa alkuperäiskansasta asuu yhä reservaateissa ja noin 7 miljoona meksikolaista asuu laittomasti maassa ilman oikeuksia.
Noin vuosi sen jälkeen, kun mustien amerikkalaisten kansalaisoikeusliikkeen taistelija Martin Luther King piti 1963 Washingtonissa tunnetuimman puheensa, ”Minulla on unelma,” kouluuni Kaliforniassa tuli ensimmäinen musta oppilas. Suurin osa koulun opiskelijoista oli valkoisia tai eurooppalaistaustaisia.
Lopputulos oli kuitenkin karu: uutta mustaa opiskelijaa kiusattiin jatkuvasti. Hän ei kestänyt olla koulussamme kuin kaksi viikkoa.
Argentiinan siirtolaisuuspolitiikka 1850-luvulta leimaa yksi mies: Juan Bautista Alberdi. Hän uskoi, että Argentiina ei voisi koskaan kehittyä, jos sillä on vain miljoona asukasta alueellaan. Hänestä Argentiinaan saattoi helposti asuttaa 50 miljoonia ihmistä. Alkuperäiskansoilla ei ollut paikkaa Alberdin uudessa Argentiinassa. Heitä vainottiin ja metsästettiin1920-luvulla.
Alberdilla oli naiiveja näkemyksiä siirtolaisuudesta. Hän halusi koulutettuja valkoisia eurooppalaisia Pohjois-Euroopasta kuten Iso-Britanniasta, espanjalaisten ja italialaisten sijaan. Tapahtui päinvastoin: Suurin osa Argentiinaan tulleista siirtolaisista olivat kouluttamattomia italialaisia ja espanjalaisia.
Kun katsotaan Yhdysvaltojen ja Argentiinan kokemuksia siirtolaisista herää tärkeä kysymys: pitääkö valtaväestön hyväksynnän olla niin pitkän tien päässä? Tarvitseeko maan odottaa yli 230 vuotta ennen kuin sille valitaan ensimmäinen musta presidentti, kuten Yhdysvalloissa tapahtui?
Suomella on myös suuria haasteita edessään, kun maahan saapuu yhä enemmän maahanmuuttajia. Mielestäni kotouttaminen on avainasemassa: kuinka tehokkaasti pystymme kotoutumaan heidät ja ottamaan heidät yhteiskunnan täysvaltaisiksi jäseniksi, riippumatta heidän kulttuurisista, uskonnollisista tai etnisistä taustoistaan. Onnistuminen edellyttää molemminpuolista hyväksyntää ja tasavertaisia mahdollisuuksia.
Tämä ei tule olemaan helppoa, muttei se mahdotontakaan ole. Kansallisidentiteettimme ehdot ovat yhä tiukkoja. Viime vuosisadoilla oli pyrkimyksiä hävittää kaikki vierasperäinen jopa sukunimiämme myöten muuttuaksemme enemmän suomalaisiksi.
Uskon että tällä vuosisadalla tulemme hyväksymään monimuotoisemman kansalaisidentiteettiin. Me tulemme eri taustoista, mutta olemme silti kaikki suomalaisia.