Syrjinnän ja rasismin ilmiöt ovat universaaleja, ja Suomessa näkyvät ongelmat esiintyvät myös muualla mutta ehkä eri kontekstissa.
Katsokaa seuraava video ja korvatka seuraavat sanat:
America = Suomi
GOP (Republican Party) = mm. Perussuomalaiset
Black crime = maahanmuuttajien rikollisuus Suomessa
Mitä haasteita Suomella on kun se muuttuu kulttuurisesti moninaisemmaksi?
Olin hyvin hämmästynyt kun Adoptioperheet ry:n toiminnanjohtaja Anu Uhtio reagoi nyt Umayya Abu-Hannan kirjoituksen viime sunnuntain Helsingin Sanomissa. Samalla tavalla kun Abu-Hannan ja Ulla Appelsinin sanallinen ottelu, Uhtio yrittää vähätellä rasisminilmiön Suomessa vakuuttamalla, että rasistiset kokemukset ovat yksilöllisiä.
Hän sanoi Iltalehdessä: ”Ei minulla ole mitään syytä epäillä, ettei näin ole, mutta se ei edusta mitenkään laajasti perheiden kokemusta,” sanoi Uhtio.
Jos rasismia ei “esiintyy laajasti perheiden kokemana,” missä sitten rasismia ja ennakkoluulot piileskelevät suomen yhteiskunnassa?
Vaikka keskustelun pitäisi tuoda ratkaisijamalleja siitä, kuinka vähänämme rasismia sekä kaikenlaista epäsosiaalista kohtelua toisia kohtaan, Abu-Hannan kirjoitus yhä pelottaa sekä vihastuttaa monia valkoisia suomalaisia.
Professori Jeremy Gould Jyväskylän yliopistasta sanoi perjantai Helsingin Sanomissa, että Appelsinin kirjoitus oli hyvä osoitus siitä kuinka jotkut suomalaiset tuovat esille rasismiin näytille.
”Hän [Appelsin] esitti sen tavalla, josta oli helppo nähdä, että rasismisyytös sai hänet reagoimaan hyvin henkilökohtaisesti, vaikka syytös ei kohdistunutkaan häneen,” sanoi Gould.
Jos yksi henkilö kohtaa rasismia tai hänen lapsi, olkoon adoptoitu tai ei, se on liikaa.
Ongelmasta vaikeneminen tai sen vähätteleminen osoittaa, että olemme yhä kykenemättömiä kohtamaan ongelma joka uhkaa meidän yhteiskuntaa tänään.
Rebecka Holm, who was 14 years old last January, rallied enough courage back then to write a letter to HBL* that changed her life. That letter to the editor spoke openly about her multicultural background and racist harassment. In March, she was given the Red Cross Award on the UN Day Against Racism for her courage and example.
Rebecka HolmWhen you speak to Rebecka, two matters shine through: her courage and confidence. Like her mother, she was born and raised in Finland. Her father, who is from Somalia, lives in London. Her stepfather is from Gambia.
Rebecka agrees that racism is a “big issue” that people prefer not to talk about in this country.
“If somebody speaks bad about you and wants to make you feel inferior because of your background,” she said, “then we need to talk about this serious matter and not hide from it.”
According to Rebecka, one way of tackling a social ill like racism is to speak out against it whenever and wherever it may appear.
“If someone at work makes a racist joke, you should point out that it’s unacceptable to insult people in such a manner,” she said. “People should know better. Racism is shameful and nothing to be proud of.”
The young adolescent lives in the eastern Helsinki neighborhood of Vuosaari and travels by metro every day to middle school. It was what she saw on one of those trips that encouraged her to write to HBL.
A group of adolescent Somalis were talking on the metro apparently too loudly for some people’s taste. A white Finnish man started shouting at one of them and then ran after one of the adolescents yelling, “I will kill you, you bastard n-word.”
“I cried and felt really depressed by what I saw,” said Rebecka. “How is it possible that something like this can happen? Why don’t people react if someone is attacked in public?”
Rebecka said that she knew a black woman from the Ivory Coast who was sitting on the bus. Out of nowhere, a man came up to her and spat on her face.
While Rebecka used to feel uncertain about her Finnish identity, it’s a different story today.
“My Finnish identity means a lot to me because I love Finland,” she said. “Finland is my home and I was blessed to be born here. Even so, I’m a Finn with a multicultural background. That fact doesn’t make me less Finnish than anyone else.”
Rebecka said that accepting oneself is the first important step one must take to build a strong identity.
“It’s very difficult to live without a sense of who you are,” she concluded.
______________
Husein Muhammed* pohtii kolumnissaan Umayya Abu-Hannan kirjan teesejä suomalaisen rasismin eri muodoista.
“Lähdin Suomesta suojellakseni tytärtäni” rasismilta, paljastaa Anna-lehden etukannessa toimittaja Umayya Abu-Hanna. Hänen adoptiotyttärensä on Etelä-Afrikasta. Tällä hetkellä perhe on asettunut Amsterdamiin.
Asian tekee vieläkin mielenkiintoisemmaksi se, että Abu-Hannalta on juuri ilmestynyt suomeksi kirja “Multikulti – monikulttuurisuuden käsikirja”. Kirjan takakannessa todetaan, että Abu-Hannan mukaan Suomessa vallitsee rasistinen kulttuuri, johon olemme kaikki osallisia. Kustantaja tarjoaa kirjaa “monikulttuurisuuden aarrearkkuna ja työkaluna, joka tarjoaa välineitä ja ehdotuksia kasvavan ilmiön ymmärtämiseen ja käsittelyyn”.
Lukijan ei kannata lannistua jäsentelemättä ja oikolukematta jääneestä esipuheesta: laatu paranee huomattavasti loppua kohden. Kirjan alkupuolella on muutenkin käsitelty lähinnä sattumanvaraisesti monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon tai –kirjoittajan termiä käyttääksemme – siirtolaisuuteen liittyviä aiheita. Vasta loppuosa tarjoaa jonkin verran konkreettisia ehdotuksia.
Kirjassa käytetään varsin paljon rasismi-sanaa, mutta itse väkivaltaisesta, näkyvästä tai poliittisesta rasismista kirjoittaja ei juuri puhu. Viime aikoina käytännössä aina, kun on puhuttu maahanmuuttajavastaisuudesta, on heti mainittu Perussuomalaisten nousu merkittäväksi puolueeksi. Kirjassa ei puoluetta mainita sanallakaan. Hyvä niin, sillä syyllistämällä Perussuomalaisia on päästetty aivan liian helpolla muita puolueita ja toimijoita, joilla ei ole sen suvaitsevaisempia näkemyksiä.
Kirjassa onkin keskitytty puhumaan paljon enemmän hiljaisesta rasismista. Abu-Hanna on parhaimmillaan kritisoidessaan niitä, jotka esiintyvät innokkaina maahanmuuttajien tukijoina, mutta joille maahanmuuttajat ovat vain saamattomia avuntarvitsijoita, eivät aktiivisia oman elämänsä sankareita. Kirjoittaja päättelee aikalailla oikein, että siirtolaisia pidetään joko konnina tai uhreina, ei tavallisina ihmisinä sen enempää rasistien kuin suvaitsevaistenkaan keskuudessa.
Erityisen huolestuttavana kirjoittaja pitää sitä, että maahanmuuttajia ei juuri pääse suunnittelemaan, päättämään tai toteuttamaan maahanmuuttajia koskevia asioita. Sen sijaan näistä asioista päättävät maahanmuuttajien asiantuntijoina esiintyvät valtaväestön edustajat.
Ongelma tiivistetään kirjassa hyvin havainnollisesti vertaamalla sitä siihen, millaiseksi koettaisiin tilanne, jossa muunlaiset vähemmistöt eivät itse pääsisi edustamaan itseään: “Jos homoseksuaaleja edustaisivat heterot, jotka ’tuntevat’ homojen asioita, tai naisten asioista päättäisivät miehet, jotka ovat perehtyneet feminismiin, tai vaikkapa suomenkieliset edustaisivat ruotsinkielisiä, siitä nousisi suuri meteli”.
Kirjoittajan mukaan siirtolaisia estetään tulemasta osaksi suomalaista yhteiskuntaa sillä, että heidän erilaista osaamistaan ei arvosteta, vaan heitä pidetään suomalaisilla mittareilla epäpätevinä. Kirjoittaja katsoo, että osaaminen pitää määritellä uudelleen. Muuten osaamisensa muualla tai muuten hankkineet eivät pääse mukaan työelämään eivätkä muutenkaan osaksi yhteiskuntaa. Osaamisen uudelleenmäärittelyä kaipaa kirjoittajan mukaan myös yhteiskunnallinen murros. Hän vertaa tilannetta siihen, miten esimerkiksi naisia saatiin mukaan työelämään alkamalla arvostaa monipuolisesti osaamista.
* Kirjoittaja on lakimies ja tietokirjailija sekä Etelä-Suomen etnisten suhteiden neuvottelukunnan puheenjohtaja (2011 – 2015)
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.
Mikko Kapanen*
Umayya Abu-Hanna teki ämatöörimokan. Hän luuli, että Suomi on maa, jota maahanmuuttaja – edes maasta jo muuttanut maahanmuuttaja – saa analysoida kriittisesti. Että täällä koettuja aitoja kokemuksia saisi kirjoittaa muistiin ja muiden luettaviksi. Tai, toki Suomessa näin saa tehdä – emme tietenkään ole mikään Pohjois-Korea, mutta on turha kuvitella, että suomalaiset pysähtyisivät hetkeksi pohtimaan onko kirjoituksen sisällössä jotain, josta meidän pitäisi ottaa opiksemme, ennen kuin lyttäämme koko mahdollisuuden sellaisella voimalla, että tulevaisuuden potentiaaliset toisinajattelijat muualta oppivat oman paikkansa yhteiskunnassa. Meidän yhteiskunnassamme.
Toisen iltapäivälehtemme päätoimittajaa Ulla Appelsinia Abu-Hannan kirjoitus kismitti erityisen paljon. Hänen vahtivuorollaan ei yleistyksiä tehdä – ei ainakaan suomalaisista uussuomalaisten taholta. Appelsin käy omalle mielipiteelleen sopivalla tarkkuudella läpi Abu-Hannan kirjoitusta kiteyttämällä sen muutamaan keskeiseen ongelmaan: Abu-Hannan tulisi olla kiitollisempi Suomelle, muutama rasisti ei maasta rasistista tee ja on epäreilua, että Hollannista puhutaan kritiikittömämmin kuin Suomesta. Merkittävää on myös se, että Appelsin haluaa ymmärtää koko tekstin Abu-Hannan psykologisena puolustusmekanismina, jonka hän arvioi helpottavan suurten elämänmuutosten – kuten toiseen maahan asettumisen – käsittelyä. Toisin sanoen tämän mahtavan maan kyseenalaistaminen on niin käsittämätöntä, erityisesti sellaiselle henkilölle, joka on siltä niin paljon saanut, että ihan normaalilogiikalla siihen johtopäätökseen ei tulla. Tämä tuo mieleeni ääriesimerkin – ja ennen pillastumista on ihan hyvä muistaa hengittää ja pitää mielessä, että esitän tämän juuri ääriesimerkkinä – Abu-Hannan adoptiolapsen kotimaasta Etelä-Afrikasta, jossa valkoihoisen miehen, joka puukotti apartheidin suunnittelijaa ja omalta osaltaan myös toimeenpanijaa Henrik Verwoerdia vuonna 1966, katsottiin olevan pakostakin mielenvikainen, sillä miksi kukaan tervejärkinen ihminen haluaisi satuttaa näin hienoa miestä.
Muuten Appelsinin keskeisiin murheisiin voisi vastata sanomalla, että Abu-Hannan anekdootit lienivät esimerkkejä hänen kohtaamistaan ennakkoluuloista; ei kattava lista niistä, Suomesta tulee saada kirjoittaa kriittisesti ilman, että muistaa aina mainita, että meillä on jotkut asiat myös ihan hyvin. Kansana ja yksilöinä meidän tulee olla tarpeeksi kypsiä siihen, että ymmärrämme sen itsekin. Viimeisenä, jos puolisoaan hakkaava henkilö puolustautuu sillä, että naapurissakin lyödään, niin silloin on argumentti heikoissa kantimissa. Suomen sisäisessä kansalaiskeskustelussa ei varmasti kannata käyttää merkittävää aikaa tai energiaa omien ongelmien sivuuttamiseen sillä, että muuallakaan ei ole täydellistä. Oli niin joku antanut kirjoituksessaan ymmärtää tai ei.
Päivää ennen Abu-Hannan kirjoitusta Helsingin Sanomissa, Iso-Britanniassa kuohui. Kirjailija ja jonkinlainen feminismin julkinen kasvo Caitlin Moran kirjoitti The Times -lehden kolumnissaan ironiseen sävyyn omaksuen stereotyyppisen oikeistokonservatiivin ajattelumallin, ja vaikka kirjoituksen ironia oli kohtuullisen selkeä havaita, loukkasi se kuitenkin monia, erityisesti näkyviä vähemmistöjä. Osasyy tähän oli se, että Moranilla on harmillinen historia rasismin kanssa, ja sen perusteella voitiin kohtuullisesti olettaa, että hän ei ihan täysin ole sisäistänyt ongelmaa, ja siksi siitä ironisesti kirjoittaminen voitiin katsoa hyvin asiattomaksi. Maan valkoinen populaari-älymystö vasemmalta riensi Moranin tueksi ja yksi heistä, Owen Jones, joka itse mainitsi kuuluvansa yhteen Moranin ironialla mollaamiin vähemmistöihin, homoseksuaaleihin, julisti, että koska hän ei kaverinsa kirjoittelusta ollut loukkaantunut, niin muidenkaan ei olisi kuulunut näin tehdä ja kyseessä oli ”faux-outrage” – tekaistulla syyllä mielensäpahoittaminen. Ihmisten kokemukset olivat siis merkityksettömiä ulkopuolisten ‘asiantuntijalausuntojen’ edessä.
Itse olen ollut maahanmuuttaja noin kymmenen vuotta elämästäni ja minulla on aina ollut oikeus kritisoida maata, jossa olen sillä hetkellä asunut, ja olenkin aina ollut valmis sekä rakentavaan palautteeseen ja välillä vähemmän rakentaviin sarkastisiin heittoihin. Kukaan ei ole koskaan kehottanut minua muuttamaan takaisin sinne, mistä olen tullut. Samaa en voi valitettavasti sanoa viisivuotiaasta pojastani, jolle näin on Helsingissä sanottu siksi, että hänen äitinsä ei ole alun perin Suomesta. Rasismi on todellista ja sen edessä selittely ei auta ongelman ratkaisuun. Ihmisten aitojen kokemusten arviointi ja niiden reiluuden tai todenmukaisuuden analysointi ei ole se, mihin meidän yksilöinä kannattaa keskittyä, jos haluamme, että ihmisillä on hyvä olla. Appelsin olisi voinut esimerkiksi keskittyä enemmän Abu-Hannan mainitsemaan maan hierarkiaan, jossa maasta jo muuttanut kirjoittaja edustaa poikkeusta, ei sääntöä. Kaikki korkeasti koulutetut ja suomea hyvin puhuvat bussikuskit ja siivoojat eivät pääse osalliseksi Abu-Hannan suhteellisesta menestyksestä, jota suivaantunut päätoimittaja yksityiskohtaisesti analysoi.
Niin Suomessa, kuin muuallakin Euroopassa, olisi ihan tervettä muistaa, että me – kutsutaan meitä nyt sitten vaikka alkuperäisasukkaiksi – emme ole uuden yhteiskuntamme ongelmien asiantuntijoita. On vaikea arvioida esimerkiksi rasismin jättämää tunnetilaa, jos sitä ei ole koskaan kokenut. On vaikea ymmärtää, että rasismi ei ole pelkkää nimittelyä vaan sellaisia esteitä elämän tiellä, joista me etuoiketut emme oikein edes tiedä mitään. Siksi joskus, kuten opetan myös omalle lapselleni, selittelyn sijaan täytyy vain kuunnella ja yrittää ottaa opikseen.
* Kirjoittaja on tomittaja, blogisti sekä kuvaaja.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.
”Meidän täytyy muuttaa jatkuva epäsuotuisa keskustelu maahanmuuttajia ja näkyviä vähemmistöjä vastaan Suomessa. Se voidaan päättää antamalla hiljaisuudellemme ääni ja kiitosta niille, joilla on rohkeutta puhua rasismia ja ennakkoluuloja vastaan.”
Näin kirjoittaa suomalainen toimittaja, tutkija ja Migrant Tales -blogisivuston perustajaEnrique Tessieri. Hän on elänyt monissa eri kulttuureissa, mukaan lukien Argentiinassa, Iso-Britanniassa, Italiassa, Espanjassa, Kolumbiassa ja Yhdysvalloissa.
Suomalaisen äitinsä kautta hän on ollut aina kytköksissä myös Suomeen – turvalliseen maahan, josta hän muodosti ihanteellisen kuvan viettäessään lapsena kesiä isovanhempiensa luona, ja jonne hän päätti muuttaa vuonna 1978. Nykyään kuva Suomesta on toinen, sillä Tessieri on huolissaan nationalistisesta liikehdinnästä ja sen aiheuttamasta uhkasta hyvinvointiyhteiskunnallemme.
Toimittajan työn jatkaminen uudessa asuinmaassa voi olla haasteellista, varsinkin jos äidinkieli on eri kuin paikallisen valtaväestön kieli ja verkostot on muodostettava tyhjästä. Tessieri on kuitenkin käyttänyt Suomessa hyväksi vahvaa englannin kielen taitoaan, journalistista taustaansa sekä Suomen tuntemustaan. Hän on toiminut ulkomaankirjeenvaihtajana useille ulkomaisille lehdille, mukaan lukien the Financial Timesille.
– Minulla on aina ollut kaksi suurta rakkautta, jotka ovat maahanmuuttoasiat ja kirjoittaminen – erityisesti pääkirjoitusten ja pakinoiden kirjoittaminen, Tessieri toteaa alustaessaan Migrant Tales -blogin syntyä.
Kuusi vuotta sitten Tessieri halusi kantaa kortensa kekoon Suomessa vellovassa maahanmuuttoa ja kansallista identiteettiä koskevassa keskustelussa, ja alkoi päivittää 70-luvulta peräisin olevaa koulutustaan ja verkostojaan.
Kun Tessierin tausta toimittajana ja antropologina yhdistyi Argentiinassa hankitun uutistoimituskokemuksen myötä nopean kirjoittamisen taitoon, syntyi vuonna 2007 Migrant Tales -blogi.
Aluksi blogissa oli hyvin vähän liikennettä, ja Tessieri oli jo lopettamassa sen, kunnes hän julkaisi käänteentekevän kirjoituksen otsikolla Are you a target of racism in Finland?
– Siinä missä lukijoita oli ollut aiemmin kymmeniä, yhtäkkiä heitä kertyi kahdeksansataa parissa tunnissa. Blogiteksti toimii kuin virveli – sitä heitellään järveen ja joskus nappaa, Tessieri vertaa.
Sittemmin kiinnostus blogiin on kasvanut tasaisesti, erityisesti tänä vuonna. Nyt lukijoita on vajaa 20 000 kuukaudessa. Migrant Talesin moottorina on tekijöidensä intohimo aihetta kohtaan, eikä blogilla ole ulkopuolista rahoitusta.
– Sanoma on niin tärkeä, että uhraan sille mielelläni vapaa-aikaani, Tessieri painottaa.
Tessieri toivoo Migrant Talesin toimivan foorumina asioille, joille valtamediassa ei riitä tilaa. Hän pyrkii hyvään tutkivaan journalismiin, joka esittää kovia kysymyksiä ja paljastaa puheenaiheiden taustalla piilevien asioiden oikean laidan.
– Esimerkiksi perheenyhdistämisestä puhutaan ongelmana ja ajetaan lakien kiristämistä. Harvoin kuitenkaan kerrotaan asian toista puolta – henkilökohtaisella tasolla ihmiselle on todellinen tragedia olla vuosia erossa perheestään ja jopa lapsistaan.
Vaikka blogin tekstit pyörivät usein Suomeen suuntautuvan maahanmuuton ympärillä, Tessieri pyrkii laajentamaan keskustelua myös muihin maihin.
– Olen tutkinut siirtolaisuutta Argentiinassa, joka on Kanadan ja Yhdysvaltojen tapaan siirtolaisten rakentama maa. Syrjinnän ilmiöt ovat universaaleja, ja Suomessa näkyvät ongelmat esiintyvät myös muualla – samantapaisin syin, mutta ehkä eri kontekstissa, hän sanoo.
Blogissa puidaan myös suomalaista identiteettiä, sillä Tessieri haluaa tuoda esiin toisen ja kolmannen polven suomalaiset ja heidän näkemyksensä.
– Heidät usein unohdetaan keskusteluissa. Monesti muistetaan vain kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat, ja valkoisen suomalaisen näkemys Suomesta, hän huomauttaa.
Jossain vaiheessa blogin sisällä käytiin tiivistä keskustelua siitä, mikä kommenttien tarkoitus on.
– Kommentteja tuli jopa kaksisataa päivässä, ja niiden tyylissä paistoi kiihkeä vastakkainasettelu. Kun viime toukokuussa siirsimme blogin uudelle sivustolle, päädyimme ratkaisuun, jossa kommentointi edellyttää rekisteröitymistä. Emme ole kiinnostuneita rasistisesta huutelusta. Kävijämäärä on pudonnut, mutta kommenttien laatu on nykyään parempi, Tessieri kertoo.
Teksti: Otavamedia
Kuva: Paula Myöhänen
Alkuperäisen kirjoituksen voi lukea tästä.
Husein Muhammed* pohtii kolumnissaan sitä, ketkä oikein haluavatkaan kristilliset perinteet pois koulujen joulujuhlista.
Jos viime vuosien perusteella jotain voi jouluajan uutisoinnista päätellä, kohta koko keltainen lehdistö seuraa haukkana, missä koulussa on jätetty jokin osa joulujuhlista väliin.
Jo lokakuun kunnallisvaaleissa eräs pääkaupungissa läpimennyt ehdokas julisti valtakunnan ykköslehdessä: “Joulu tulee, myös kouluihin – vietetään se meidän tavallamme.” Maahanmuuttajalasten määrän lisäännyttyä suomalaisissa peruskouluissa on viime aikoina toistuvasti kiistelty suomalaisten, lähinnä kristinuskoon perustuvien perinteiden asemasta kouluissa. Näihin perinteisiin kuuluvat niin koulujen uskonnolliset aamunavaukset, joulujuhlat kuin Suvivirren laulaminen. Kun on vaadittu perinteiden vaalimista tai niistä luopumista, keskusteluissa on nostettu esille nimenomaan muslimioppilaat.
Todellisuudessa kyse on ensisijaisesti ollut kantaväestön eri linjoja edustavien osapuolten erimielisyyksistä, ei niinkään muslimien tai muiden maahanmuuttajataustaisten näkemyksistä. Osa kantasuomalaisten oppilaiden vanhemmista haluaa eroon näistä perinteistä tai ainakin osasta niitä, pyrkimyksenään erottaa valtio ja uskonto toisistaan. Toinen osa vanhemmista haluaa pitää perinteistä kiinni joko uskonnollisista syistä tai siksi, että kyse on suomalaisista perinteistä, vaikka niiden taustalla onkin alun perin ollut uskonto.
Argumenteissa perinteiden vaalimiseksi tai poistamiseksi on käytetty esimerkkinä muslimeja. Itse muslimioppilailta tai heidän vanhemmiltaan asiaa on kysytty harvoin.
Muslimienemmistöllä ei kuitenkaan ole mitään näiden perinteiden ylläpitoa eikä niistä luopumista vastaan. Onkin tärkeää, että suomalaisen yhteiskunnan enemmistön – ei muslimien tai jonkin muun vähemmistön – kanta ratkaisisi sen, luovutaanko näistä perinteistä vai ei.
Muslimit ovat ehkä keskimäärin suomalaisia uskonnollisempia, mutta he osaavat arvostaa myös muiden uskontojen perinteitä. Muslimioppilaiden onkin hyvä tutustua valtaväestön perinteisiin, jotta vältyttäisiin demonisoimasta näitä perinteitä tai muuta suomalaisuutta.
Suomalaisten kouluperinteiden kohdalla kyse ei ainakaan nykyisin ole enää kaikkien oppilaiden sitomisesta kristinuskoon. Koulujen aamunavauksissa oppilaita evästetään hyvillä elämänohjeilla ja viisauksilla, joilla yritetään auttaa oppilaita kasvamaan vastuullisiksi kanssaihmisiä kohtaan. Tällaiset neuvot ovat yhtä hyviä ja tarpeellisia myös muslimilapsille, vaikka niiden antaja olisi kristitty pappi.
Joulujuhlissa esitetään muun ohjelman ohella muslimeillekin tärkeä Jeesuksen syntymä. Jumalan armoa ja ihmetöitä ylistävässä Suvivirressä ei siinäkään ole mitään, mitä uskovainen muslimi ei voisi allekirjoittaa.
Suomalaisten perinteiden karsimisen sijaan monikulttuurisissa kouluissa voitaisiin huomioida muslimien ja muiden uskontojen perinteitä. Ainakin kouluissa, joissa on suuri määrä muslimioppilaita, voitaisiin järjestää joitakin muslimien juhlia myös koulun puolesta. Näin myös suomalaiset oppilaat pääsisivät tutustumaan muslimien perinteisiin.
Monikulttuurisuuden tulisi muutenkin tarkoittaa kulttuuritarjonnan ja kulttuuriperinteiden monipuolistumista, ei suomalaisten perinteiden kieltämistä tai karsimista.
Monikulttuurisuuden pitää tarkoittaa lisää kulttuuria. Se ei saa johtaa kulttuurittomuuteen.
* Kirjoittaja on lakimies ja tietokirjailija sekä Etelä-Suomen etnisten suhteiden neuvottelukunnan puheenjohtaja (2011 – 2015)
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.
Aika: 12.10.2012
Paikka: Helsinki
Osoite: Takniskan Salit, Eerikinkatu 2, 6.krs, 00100 Helsinki
Miten uussuomalaiset journalistit työllistyvät suomalaiseen mediaan? Millaisia hankkeita on kehitetty ja mitä uutta on vireillä? Miten toimitusten pomot suhtautuvat monikulttuurisuuteen ja uussuomalaisten journalistien työllistämiseen? Maahanmuuttovirasto – edestä ja takaa!
Näitäkin aiheita pohditaan SJL:n seminaarissa, jonka alustajiksi ovat tähän mennessä lupautuneet Polina Kopylova (Suomen Venäjänkielisten Yhdistysten Liitto), Shakiba Adil ja Anne Hyvönen (Verkkolehti www.baabeli.fi ),Asta Rajala (www.correspondents.fi), Carlos Marroquin (Kotomedia), Shahin Doagu (Keskisuomalaisen verkkolehti), Enrique Tessieri (Otavan opisto ja www.migranttales.net ), Marita Rainbird (Icebreaker Productions) Jussi Förbom (toimittaja) ja Arno Tanner (Maahanmuuttoviraston Maapalvelun johtaja).
Tilaisuus on ilmainen uussuomalaisille journalisteille ja aihepiiristä kiinnostuneille suomalaistoimittajille. Myös alan järjestöjen sekä virkakunnan edustajia tulee mukaan.
Alustava ohjelma tulee liiton nettisivuille syyskuun puolivälissä.
Ilmoittautumiset alla olevalla lomakkeella viimeistään 30.9.2012.
Lisätietoja Jarmo Häkkiseltä [email protected]
Tässä on linkki.
Abdirahim Hussein Mohamed
Tiedän, että monet tulevat lukemaan tämän ja ihmettelevät, kuka ihmeessä oikein olen kun kirjoitan tänne näitä juttuja. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa, keitä me olemme ja mitä mieltä me olemme asioista. En ole edustamassa ketään yksittäistä henkilöä, mutta tiedän tuovani esille monen ihmisen mielipiteen. Yritän parhaani mukaan olla suorapuheinen ja rehellinen – juuri sellainen, jona ystäväni minut tuntevat.
Tämän blogin ajatuksena on, että jokaisella olisi mahdollisuus tutustua Suomen somaleiden ajatuksiin ja mielipiteisiin koskien yhteiskuntaamme. Yritän tulevaisuudessa käydä keskustelua kanssanne mahdollisimman monista ajankohtaisista asioista. Minulle saa antaa myös rakentavaa palautetta, ehdotuksia ja kysymyksiä – yritän parhaani mukaan vastata niihin. En aio kuitenkaan haaskata aikaani turhiin kommentteihin, ja toivonkin, että asioista puhutaan reilussa fair play-hengessä.
Virtuaali- ja blogimaailmassa surffaillessani olen ikäväkseni joutunut huomaamaan, että somalialaisilla ei ole aiheen suhteen kovinkaan kehuttava maine. Ei ole harvinaista, että törmään kirjoituksiin, joissa meitä pidetään järjestäytyneinä ja paatuneina rikollisina. Useissa lähteissä viitataan myös siihen, että suojelisimme rikollisia. En todellakaan tiedä, mistä nämä ajatukset ja kirjoitukset ovat peräisin, mutta haluan nyt tehdä muutaman asian selväksi.
En missään nimessä vähättele Suomen lakia, vaikka se ei mielestäni täysin toimiva olekaan. Jos saisin tehdä siihen jotain muutoksia, voisin vakuuttaa, että rangaistukset tulisivat olemaan kovempia kuin nykypäivänä. Niin tai näin, meille somalialaisille rikoksen tekeminen merkitsee suurta häpeää ja sen tekijä tuomitaan aina ankarasti. Jos joku meikäläisistä syyllistyy rikokseen, hänet suljetaan pois yhteisöstämme. Uskokaa tai älkää, mutta yhteisön antama rangaistus ja häpeän leima tuntuvat paljon ja pitkään! Kun oma yhteisö sulkee jäsenensä ulkopuolelle, tapahtuma vaikuttaa sen kohteeseen henkisellä ja sosiaalisella tasolla merkittävän paljon.
Somalikulttuurissa yhteisöllisyydellä on pitkä perinne ja pakolaisuudesta riippumatta sitä on vaalittu uskollisesti myös kotimaan ulkopuolella. Perhettä ja sukua arvostetaan sekä kunnioitetaan, ja yhteisön merkitys koetaan erittäin tärkeänä. Somalialainen kulttuuri poikkeaa suomalaisesta myös siinä, että yhteisöön kuuluminen ja sen hyvinvointi nähdään usein yksilön hyvinvointia tärkeämpänä. Samalla kun meikäläiset opettavat ja korostavat omilleen yhteisöllisyyttä, suomalainen yhteiskunta kannustaa ihmisiä yksilöllisyyteen ja siihen, että ihmisen tulisi pärjätä omillaan. Eri viranomaisten, erityisesti lastensuojelu- ja nuorisotyössä, tulisi huomioida nämä kulttuurierot entistä paremmin.
Meillä somalialaisilla, kuten monilla muillakin kansallisuuksilla, on aina ollut oma tapamme kurittaa lapsiamme sekä yhteisömme jäseniä. Itse henkilökohtaisesti en kannata fyysistä rangaistusta missään muodossa, joten edes lapselle annettava ”tukkapölly” ei mielestäni ole hyväksyttävää. On kuitenkin muistettava, että useissa Suomeen muualta tulleissa perheissä heidän aiemmin tuntemansa rangaistuskeino (joka usein saattaa sisältää myös lievää fyysistä väkivaltaa) on otettu pois. Uusien kurittamiskeinojen opettelu vie oman aikansa ja suomalaisten suosimat ”Mene omaan huoneeseesi ja pysy siellä” tai ”Pestään suu saippualla” saattavatkin aiheuttaa hieman ongelmia suurissa somaliperheissä. Omalta osaltani olen pystynyt pitämään neljä lastani kurissa muun muassa yllä olevien lauseiden avulla – toivottavasti viesti menee perille myös tulevaisuuden lastenhuoneessa, joka muuttuu vuosi vuodelta villimmäksi. Uskon kuitenkin, että tavoistaan riippumatta jokainen vanhempi pyrkii antamaan lapselleen parhaan mahdollisen kasvatuksen, koska lapsethan ovat meidän tulevaisuutemme.
En voi vastustaa kiusausta lopettaa kirjoitustani muutamaan kuuluisaan lauseeseen: ”Viet meidän naiset!”, ”Syöt meidän verot!”, ”Viet meidän työpaikat” ja viimeisten vuosien aikana myös ”Terroristi!”. Näitä lauseita kuulen missä ikinä kuljenkin. Sisimmässäni kuitenkin tiedän, että näiden ennakkoluulojen täyttämien lauseiden takaa löytyvät vielä joku päivä ne ystävälliset suomalaiset, joita olen onnekseni tavannut jo runsaan määrän.
Päätin kirjoittaa tätä blogia siksi, että rakentaessamme siltaa kohti hyvinvoivaa Helsinkiä ja Suomea, kaikkien sillan käyttäjien tulisi olla varmoja ja tietoisia toisistaan. Yhteisymmärryksellä ja luottamuksella sillan tukipilareista rakennetaan niin kestävät, ettei niitä voi kaataa yksikään myrsky. Se on silta, jonka minä haluan rakentaa.
Alkuperäisen blogikirjoituksen voi lukea tästä.
Tämä blogikirjoitus julkaistiin Migrant Talesissä luvalla.